1970-luvulla suurta suosiota nauttivat progressiivisen rockin bändit, jotka soittivat monimutkaisia kappaleita ja pitkiä kitarasooloja. Punk-rockin katsotaan syntyneen vastalauseena tälle ilmiölle. Punk-bändit soittivat pelkistettyjä ja lyhyitä kappaleita. Soittimet olivat yksinkertaisia ja laulutyyli usein tarkoituksellisen rajua. New Yorkissa 70-luku oli jännittävää aikaa ja kokeelliset underground-yhtyeet olivat mukana uuden tyylilajin synnyssä. Samaan aikaan Englannissa laman ja työttömyyden kyynistämä nuoriso tarttui innolla uuteen ärhäkkään musiikkityyliin ja punkiin sekottui iso annos kapinallisuutta ja anarkismia.

Musiikilliset piirteet

Tyyliltään punk on paljon velkaa garage-rockille. Riisutusta soundista huolimatta kappaleet noudattivat edelleen perinteistä säkeistö-kertosäe -rakennetta. Monimutkaisia sooloja ja teknistä kikkailua välteltiin, tärkeämpää olivat voimasoinnut ja säröinen soundi. Laulajan ei tarvinnut olla kultakurkku ja välillä laulamisen sijaan voidaankin puhua huutamisesta. 80-luvulla punkista kehittyi useita alalajeja, kuten entistä rajumpi hardcore, ja 90-luku näki puolestaan punkin valtavirtaistumisen esimerkiksi pop-punkiksi.

Punk-tyyli

Amerikassa punk-tyyli muistutti alunperin rockabilly-tyyliä nahkatakkeineen ja farkkuineen. Britanniassa Sex Pistolsin muusikot toivat mukaan jo ikonisiksi muodostuneet pystytukat, hakaneulat ja revityt paidat. Poliittisen kapinan lisäksi Britanniassa punkin keskeisiä tavotteita oli shokeerata ja järkyttää vallitsevaa kulttuuria, ja pikku hiljaa tatuoinnit, lävistykset ja erilaiset nahka- ja niittiasusteet muodostuivat osaksi punkin imagoa. Tee-se-itse on myös ollut osa punkin vaihtoehtoista elämäntapaa ja tämä onkin näkynyt niin itse tehdyissä punk-lehdissä kuin itse tyylitellyissä vaatteissa ja kampauksissakin.